Blogi

Kompassi kasvun kartalle.

Irti, antaudu, elä

Sanna aloitti elokuussa 2012 True Heartsissa puolen vuoden mittaisen NLP Practitioner -koulutuksen. Hidasta Elämää-sivuston Oivalluksia-blogissa Sanna kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oivalluksistaan koulutuksen aikana.

Kyyneleet silmissä luimme Sannan uusimman ja tällä erää viimeisen blogikirjoituksen NLP-polulla kulkemisesta. Mikäli mietit osallistumista NLP Practitioner-koulutukseen ja pohdit mitä kaikkea siitä saisit irti, niin suosittelemme tutustumaan Sannan kirjoituksiin koulutuksen varrelta. Näkökulmia on monia, tässä niistä yksi.

Irti, antaudu, elä!

”Elokuun helteessä puuskutan junalta ison laukkuni kanssa ensimmäistä kertaa Malmille True Heartsin toimistolle, hiki valuu norona selkärankaani pitkin. Saavun keltaiseen eteisaulaan, jossa vastaan tulee lempeäkatseinen ja aurinkoinen kouluttaja, True Heartsin omistaja Reetta Vanhanen. Halaamme. Olen tullut tapaamaan Reettaa ennen koulutuksen alkamista, kyselemään NLP:stä.

Keittiössä Reetta istuu viereen ja lähestyy lämpimästi katseellaan eri suunnista, huomaan. ”Mitköhän se noilla ruskeilla silmillään näkee, ehkä enemmän kuin muut?” ajattelen. Mahtaakohan Reetta nähdä, kuinka kallon sisällä puristan rystyset punaisena paksua köyttä, hauikset, olkapäät, hartiat ja koko keho hapoilla, mahtaakohan?

Viikon päästä istumme vajaan 30 hengen ryhmän kanssa True Heartsin koulutustilassa. Ikkunoista paistaa sisään varovainen elokuinen aamuaurinko, ulkona on vieläkin helle. Joku istuu sohvalla, minä lattialla säkkituolissa, mutta suurin osa istuu hyväryhtisenä tuoleilla. Riippukeinu uinuu yksinäisenä nurkassa. Ketä olemme ja mitä tästä oikein tulee?

Jännitän omaa esittelyvuoroani, mitä oikein sanoisin? Kuka minä oikeastaan olen? Mistä tulossa ja mihin menossa? Päässä kiristää ja puristaa, mutta siellä ei ole yhtään ajatusta. Omalla vuorollani alan kertoa. En enää muista mitä, mutta tunnen kuinka puna nousee koko kehooni, alan itkeä ja tuntuu kuin mielen rystyset alkaisivat vähitellen muuttua tunnottomiksi. Nytkö se voima loppui?

Tunnen painokkaan hiljaisuuden ympärilläni. Taidan puhua pitkään, kertoa tarinani. Hiljaisuus ei tunnu hämmentyneeltä eikä arvostelevalta. Hiljaisuus on voimallista, siinä tuntuu olevan kannattelua. Koko ryhmän energia tiivistyy voimalliseksi verkoksi niin, että uskallan ja jaksan kertoa. Tuntuu kuin katsoisin viimeisen kerran alas, jossa näen suuren verkon, ja vihdoin otteeni irtoaa köydestä. Nytkö se sitten tapahtui?

Irtipäästäessäni irroitan puristusotteeni ”totuuksista”, tiukoista näkökulmista, uskomuksista ja jopa sanoista, jotka ovat miltei ainoa työvälineeni. Elin kaksi kuukautta ilman sanoja, koska niiden vanhat merkitykset lakkasivat olemasta. Irtipäästäminen on tarkoittanut hetkellistä tyhjiötä mielen sopukoissa: on annettava vanhojen mielenrakenteiden mennä.

Pimeänä, lumisena pakkasaamuna kävelen True Heartsille. Kipakassa viimassa oivallan, että irtipäästäminen ei vielä riitä, sillä irtipäästäminen tarkoittaa sitä, että lakkaan puristamasta. Elämä ei ole puristuksen lopettamista, elämä on antautumista sille, mitä on. Joka aamu. Aina uudelleen ja uudelleen. Luottavaisena ja rohkeana, vaikka vähän pelottaisikin. Taas kerran mieleeni tulee Tove Janssonin sanat: ”Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota.”

Kerran kuukaudessa katson verkkoa ja opettelen hyppäämään. Luotan, että verkko ottaa vastaan aina, kun hyppään. Silloin kun pelottaa, Reetta luo tilan, jossa minun ei tarvitse tarttua turvaköyteeni enää. Levitän kädet sivulle, hengitän syvään, luotan, että tämä verkko kantaa – ja hyppään.

Hyppään, hyppään ja hyppään. Mitä luottavaisemmin hyppään, sitä kauniimmalta maisemat korkealta alkavat näyttää. Nautin, katselen, tunnustelen. Uskallan vihdoin katsoa taakse- ja eteenpäin, kiittää mennyttä, tulevaa ja tätä hetkeä. Katson myös sitä rajoittunutta plänttiä, jonka päällä olen seissyt silmät kiinni ja pitänyt kaikilla voimillani kiinni turvaköydestä, joka on vienyt kaikki voimani.

Kun viimeisenä viikonloppuna (entisenä esiintymispelkääjänä) nauroin katketakseni impro-harjoituksen tekstittäjänä ja itkin sydämeni sulaksi, kun seisoimme käsi kädessä isossa ympyrässä ja laitoimme ”viestin” viimeistä kertaa kulkemaan, koin ensimmäistä kertaa, että olin antautunut niille tunteille, jotka halusivat nousta pintaan. Minua ei enää hitustakaan kiinnostanut, kuinka muut reagoisivat tunteisiini. Niillä oli nyt tilaa tulla ja kasvaa niin suureksi kuin ne sillä hetkellä kasvoivat. Sain tuntea, miten omien tunteiden täydellinen vapautuminen sai elämän… niin… tuntumaan suklaarasialta, jossa jokainen suklaa maistuu aina erilaiselta. Aiemmin kun tuli vain järjesteltyä rasian makeisia täydelliseen järjestykseen sormet klähmäisenä mutta vailla makukokemusta. (Ysäriteininä suklaarasiavertaus kolahtaa!)

Jälkeenpäin on helppo kuvata NLP-polkua kauniisti – ja sitähän se täältä käsin katsottuna onkin: voimallista, kaunista, kannattelevaa, mahdollistavaa. Mutta niinä hetkinä kun suurin pelko on toivotettavana tervetulleeksi, koko maailma sumenee ympärillä ja ainoa reaktio on puristaa entistä kovemmin kiinni pelosta. Nyt ymmärrän, että jollen joka aamu antaudu uudelleen, tartun uusiin köysiin. Mieli on sellainen. Se hakee kaavaa, mallia. Samalla se sulkee itse elämän ulos. Sellaisena kuin se olisi juuri tänään halunnut näyttäytyä.

Viimeisenä viikonloppuna Reetta kertoo, kuinka eräs sukulaislapsi oli kiertänyt Reettaa hämmentyneenä, lähestynyt eri kulmista ja pitkän tutkailun jälkeen katsonut Reetan ruskeita silmiä ja kysynyt: ”Näkeeks noilla hyvin?”

Puolen vuoden NLP-kurssin jälkeen vihdoin tiedän, että kyllä, noilla silmillä näkee hyvin.

Oivallus nro 10: Irtipäästäminen ei vielä riitä, on myös uskallettava antautua elämälle.

Kiitos Reetta ja kiitos turvaverkko!

Valokuvat: Tanja Lupari

Lue kaikki Sannan oivallukset:

Oivallus nro. 9: Mielenkiintoista!

Oivallus nro. 8: Minä olen… kärsimätön

Oivallus nro.7: Sanojen takana, tavataanko siellä?

Oivallus nro.6: Sanaton

Oivallus nro.5: Kun kaikki on mahdollista

Oivallus nro.4: Olenko eksyksissä ilman karttaani?

Oivallus nro.3: Elämäni elokuva

Oivallus nro.2: Herkkänä sille, mistä kiireessä karsii

Oivallus nro.1: Etsiä vai ymmärtää?

Herättikö ajatuksia? Kommentoi kirjoitusta!