Blogi

Aito kasvu alkaa sydämestä

Arvostusta ja kunnioitusta!

Opetusalan ammattijärjestö OAJ julkisti keväällä tehdyn opettajuuteen liittyvän kyselytutkimuksen tulokset 12.7.2016.

Suomi Areenan paneelikeskustelussa Porissa (valitse klippi: Kaiken takana on opettaja, 62.) tuotiin esille, että 66% kansalaisista ja 75% opettajista arvioi opettajien ammatin arvostuksen laskeneen viimeisten kymmenen vuoden aikana. Siitä huolimatta opettajuus nousi neljän arvostetuimman ammatin joukkoon.

Suomalaisilla on huoli opetustyöhön ja opettajien koulutukseen suunnattujen resurssien vähenemisestä valtiontalouden tasapainottamisen myötä. Opettajille toivottaisiin resurssien lisäksi lisää valtaa ja kunnioitusta. Jopa kurinpitokeinojen laajentamista on ehdotettu. Miten nämä kolme viime mainittua asiaa kytkeytyvät opettajuuden ja koulun arjessa yhteen?

Minkälaisia ihmisiä sinä arvostat ja kunnioitat?

Elämäsi varrella on ihmisiä, joita olet kunnioittanut ja arvostanut suuresti. Ihmisiä, joiden arvovaltaa et ole kyseenalaistanut. Tuo mieleesi henkilö tai henkilöt, joiden kunnioittaminen liittyy ihmiseen itseensä, hänen arvoihin ja uskomuksiin,  hänen tapaansa toimia. Jätä huomiotta henkilöt joiden asema, titteli, koulutustausta, rooli, ammatti tai valta-asema ovat velvoittaneet sinua toimimaan kunnioittavasti.

Minkälainen ihminen on ansainnut kunnioitusta ja arvostusta sinun silmissäsi?
Miten hän toiminut sinun tai muiden ihmisten kanssa?
Minkälaisia tietoja ja taitoja hänellä on ollut?
Minkälaista vuorovaikutusta välillänne on ollut?
Mitä tunteita tällainen vuorovaikutus on sinussa herättänyt?
Mitä hyvää tämä vuorovaikutussuhde on tuonut sinun elämääsi?

Tarkastele myös sitä, miten tämä henkilö ja vallankäyttö kytkeytyvät toisiinsa. Onko hän on osoittanut valtaa tai valta-asemaa suhteessa sinuun tai toisiin? Jos on, niin miten? Minkälaiset teot ja toiminta olisivat voineet horjuttaa arvostusta, kunnioitusta tai valtaa?

Auktoriteetit horjuvat

Suomalaiseen kulttuuriin on perinteisesti kuulunut auktoriteettien kunnioittaminen. Asema esimiehenä, vanhempana tai tietyn ammattiryhmän edustajana (mm. poliisi, opettaja, lääkäri, presidentti) toi aiemmin väistämättä arvovaltaisen aseman riippumatta siitä, minkälaisia toimintaa tai arvoja ihminen edusti. Kun perheessä isä sanoi jotakin, oli uskottava. Oli syytä pelätä virkavaltaa ja elää nuhteettomasti. Lääkärien määräyksiä ei kyseenalaistettu. Esimiehen käskyjä toteltiin ja autoritäärinen johtaminen hyväksyttiin. Maailma on muuttunut.

“Herranpelko” on taakse jäänyttä aikaa. Lääkärit tuskailevat potilaiden kanssa, jotka jo tullessaan tietävät diagnoosinsa eivätkä jätä lääkärin ammattitaidolle tilaa. Alamaailma naureskelee virkaintoisille, tiukkaotteisille järjestyspoliiseille tehden kiusaa virka-autoille, tai jopa hankaloittaen virkamiesten siviilielämää. Opettajat miettivät toimintamalleja levottomille oppilasryhmille, tai odottavat hikikarpalot otsalla huoltajien kommentteja edellisen päivän wilma-viesteihin. Ja vanhemmat ihmettelevät, miten nuoret tai vanhemmat ihmisen taimet saadaan oppimaan tavoille, ilman perinteistä pelolla kasvattamista. Entinen “ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa”- sanonta ei anna eväitä lasten kanssa toimimiseen, kun lakikin sen kieltää.

Mistä tulee arvostus ja kunnioitus?

Olipa ihmisen asema kanssakulkijoihin nähden mikä tahansa, ajattelen, että saamme arvostusta ja kunnioitusta sen mukaan miten kohtelemme toisia ihmisiä. Sanallinen ja kehon viestintä voivat henkiä mm. alistamista, arvostelua, väheksymistä, häpeää, yli-tai mielivaltaa, arvostuksen puutetta, moitetta, ärtymystä.  Viestintä osoittaa vääjäämättä puhujan ennakkokäsitykset, uskomukset ja arvot. Yhtälailla viestintä voi rohkaista, kannustaa, ihailla, lohduttaa, tukea, innostaa, auttaa, kunnioittaa. Kysymys ei ole siitä, miten suhtaudutaan pelkästään ihmisen tekoihin, vaan ennen kaikkea miten suhtaudutaan ihmiseen itseensä.

“Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”

– On toimiva sanonta. Koko ajan kaikki, me sekä oppilaat, pyrimme tekemään parhaat mahdolliset ratkaisut OMASTA  näkökulmasta ja omien taitojen pohjalta. Lapset harjoittelevat oppimisen lisäksi ihmisyyden taitoja. He ovat matkalla. Ja niin olemme itse asiassa kaikki. Hyvien valintojen rinnalla me kaikki teemme aika ajoin vääriä valintoja, virheiksikin niitä voidaan kutsua. Tällaiset tilanteet ovat mitä parhaita tilanteita oppia ja kehittyä. Jos näissä oppimisen paikoissa olemme edelleen hyväksyttyjä ja arvostettuja ihmisinä, on meillä mahdollisuus ja mielenkiinto oppia, ja jaksamme yrittää uudelleen.

Opettajan kunnioittaminen ja arvostus oppilaiden silmissä

Ajattelen, että opettajan arvostus ja kunnioitus nousee siitä, miten hän toimii itse suhteessa toisiin ihmisiin: oppilaisiin, kollegoihin ja vanhempiin. Kysymys on hyvin pienistä viesteistä- sanoista, teoista, äänen sävyistä, kehon asennoista – joita lapset ja nuoret lukevat intuitiivisesti kuin avointa kirjaa. Mitä haasteellisempia kokemuksia heidän elämäänsä on kuulunut, sitä herkempiä he ovat havaitsemaan vuorovaikutuksen pieniä vivahteita ja reagoivat niihin.

On totta, että kohtaamme koulutyössä lapsia ja nuoria, jotka eivät tunnu antavan mahdollisuutta kunnioittavaan kohtaamiseen. He haastavat meitä tavalla, joka voi suistaa meidät itsesäälin partaalle ja uupumukseen. Tai kohtaamiset nostavat meidän aggression salamannopeasti “nollasta sataan” kyseenalaistaen koko olemassaolomme. “Sinä uskot, kun MINÄ sanon!!!” lipsahtaa herkästi.

Nämä lapset ja nuoret ovat saattaneet oppia elämänsä varrella, ettei aikuiseen voi luottaa, tai ettei aikuinen arvosta ja kunnioita heitä. He testaavat näiden uskomusten paikkansapitävyyttä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla, yksin ja joskus jopa yhdessä. Ainoastaan johdonmukainen, hyväksyvä, rakastava, kunnioittava ja rajat asettava toiminta voivat mahdollistaa luottamuksen ja kunnioituksen rakentumisen. Kysymys ei ole vain sanoista vaan kohtaamisista: Olen tässä. Olen läsnä. Näen, kuulen ja tunnen sinut. Arvostan sinua ihmisenä. Huomaan tarpeesi tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Olen sinua varten.

Mitä opettaja voi tehdä saadakseen osakseen arvostusta ja kunnioitusta?

Me emme voi päättää miten toiset ihmiset toimivat ja kohtelevat meitä. Meidän ei kannata asettua uhrin asemaan ja odottaa kohtaloamme. Ensimmäiseksi katse kannattaa kääntää peiliin. Oman toiminnan objektiivinen tarkastelu voi laventaa näkökulmia. Mikä on oma sisäinen tila eri tilanteissa ja oman toiminnan taustalla? Kiire, riittämättömyyden tunne, väsymys tai ärtymys näkyvät meissä. Voi olla, että oppilas tulkitsee nämä vihaisuutena, hänen toimintaansa koskevana moitteena tai huonommuutena. Vaikka ihmisiä olemmekin, ja kaikki tunteet kuuluvat ihmisyyteen, on opettajalla vastuu ryhmän ilmapiiristä.

Kysymys on systeemistä. Omasta itsestä, oman työnsä instrumentista, kannattaa pitää huolta. Omia tunteita voi oppia hallitsemaan niin, että sekä ammatillisuus että inhimillisyys säilyvät. Omien tunteiden kannattelun kautta meillä on mahdollisuus kannatella myös oppilaiden tunteita kadottamatta omaa hyvää tilaa. Sen sijaan jos aikuisen tunne-elämä ja käyttäytyminen on arvaamatonta, yllättävää ja jopa pelottavaa, suuntautuu oppilaiden energia oppimisen sijaan opettajan ja oman toiminnan tarkkailuun. Kukaan ei pysty olemaan paras versio itsestään. Pelko on huono renki sekä isäntä.

Opettajat ovat usein humaaneja, auttavaisia ja ihmisen hyvään uskovia kutsumus-ammattilaisia. Tällainen asenne on ehdottomasti tarpeen jaksaakseen toimia vuodesta toiseen uusien ikäluokkien kanssa. Toisinaan tämä voi johtaa loputtomaan venymiseen, omasta selkänahasta antamiseen, sallimiseen ja suvaitsemiseen. Se kielii siitä, että opettajan omat rajat vuotavat. Ei olekaan helppoa sanoa “ei” tilanteissa, joissa se olisi oikeutettua ja välttämätöntä. Oppilaat, jotka eivät ole tottuneet rajojen asettamiseen, haastavat nämä opettajat äärimmilleen.

Arvostus ja kunnioitus ovat tipotiessään. Tämä voi johtaa opettajan kyynistymiseen tai maailman mustenemiseen, nopeaan ja lähes hallitsemattomaan reagointitapaan, huutamiseen, syyllistämiseen- negatiiviseen alakierteeseen. On hyvä oppia löytämään omat rajat. Ne löydettyään on opeteltava pitämään omat rajat toisia kunnioittavalla tavalla. Pitäessään kiinni rajoistaan, on mahdollista myös kunnioittaa toisten ihmisten rajoja. Kysymys on itsearvostuksesta ja toisten ihmisten arvostamisesta. Kun ihminen on yhteydessä itseensä ja tunteisiinsa, pystyy kannattelemaan tunteitaan elämän aallokossa, pitää rajat, kunnioittaa itseään ja toisia humaanilla rakkaudella höystettynä, näkyy tämä karsimana ja ihmisen sisäisenä säteilynä. Läsnäolo saa osakseen arvostusta ja kunnioitusta.

Kurinpitoa vai mitä muuta?

Ja nyt palataan koulun kurinpitokulttuuriin. Mikä on sen tarve ja funktio? Rikosnimikkeeseen johtavat toiminnat ovat virkavallan asia. Nyt tarkastelen koulun sisäistä normistoa ja sen rikkomista. Jos olemme kaikki oppimassa ihmisyydestä, vuorovaikutuksesta, inhimillisyydestä ja suvaitsevaisuudesta, onko tarpeen rankaista tai pitää kuria esim. pelolla? Oma kokemukseni pienluokan opettajana on, että kurinpitotoimenpiteet ja vaatimus niiden käyttämiselle tulee systeemistä. Jotta voisimme tarvittaessa osoittaa, että asiattomuuksiin on puututtu. Kyllä niihin puututaan.

Itse en usko rangaistuksiin, moittimiseen, syyttämiseen tai syyllisen etsimiseen. Joskus jos joudun käyttämään “suuttumista” tehokeinona, on se pisimmillään 30 sekunnin tarkkaan harkittu, täysin hallittu ja kontrolloitu “avautuminen”.  Näissä tilanteissa näen sen, minkälaiset toimintastrategiat lapsille on rakentunut omien kokemusten kautta. Harvoin käytettynä keino ei kärsi inflaatiota. Joillekin äänen voimistaminen aiheuttaa paniikinomaisen pelkoreaktion ja suojautumisen. Toisille uhmakkuus tai nauraminen on paras suojautumiskeino. Joitakin pieni suuttumus ei tunnu liikuttavan millään lailla, ilmeisesti tottumuksesta. Spontaani maltin menettäminen on minulle osoitus epäonnistumisestani. Näen selkeästi miten oppilaiden arvostus minua kohtaan murenee: “peli on menetetty”. Joudun tekemään sen paikkaamiseksi valtavan työn, saadakseni arvostuksen ja kunnioituksen takaisin.

Yhdessä!

Minulle lähtökohta on se, että jokainen tekee parhaat mahdolliset ratkaisut omilla voimavaroillaan, omasta näkökulmasta. Minun tehtävä on nähdä ja kuulla toiminnan takana olevat viestit, auttaa ja tukea kasvussa. Autoritäärisen kurinpidon sijaan käymme runsaasti tasavertaista ja rakentavaa keskustelua erilaisista vuorovaikutustilanteista, ja opimme ymmärtämään itseämme ja toisiamme. Puhumme tunteista ja ajatuksista, tulkinnoista sekä niiden pohjalta syntyvästä toiminnasta. Meillä on mahdollisuus kasvuun ja oppimiseen, erehtymiseen ja sovitteluun. Kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Ihmisenä kasvamiseen- yhdessä.

Herättikö ajatuksia? Kommentoi kirjoitusta!