Blogi

Aito kasvu alkaa sydämestä

Kirje.

                                                                                                                                                                     17.10.2028

                                                                      Rakas päiväkirja,      

Halusin kirjoittaa tänään sinulle siitä, että toipumiseni on ottanut taas pieniä askelia eteenpäin :). On jo hetkiä, että pystyn jäsentämään kaikkea sitä, mitä minulle on tapahtunut ja terapian kautta pystyn näkemään entistä selkeämmin syy-seuraussuhteita asioista, jotka ajoivat minut kuilun pohjalle.

On jo paljon valoisia päiviä (kiitos niistä), joskin vieläkin negatiiviset tunteet ottavat kehostani vallan ja palauttavat mieleeni vaikeimmat ajat. Kun kaikki oli mustaa ja yksinäistä. Itku on vieraani edelleen lähes päivittäin. Kuten eilen, kun katsoin tyttöni valitsevan vaatteitaan peilin edessä. Haluaisin nähdä kaiken sen kauneuden, mitä todella havaitsen, mutta väkisinkin ajatukseni vievät minut omiin ongelmiini ja niiden alkuajoille.

Muistan tuon ajan erityisen hyvin, koska silloin minusta tuntui, etten kelpaa kellekään. Olin aina liian ruma, lihava, hidas tai muuten vaan ääliö. Koitin lunastella tekojeni kautta hyväksyntää kaveriporukoissa, joissa kuitenkin jäin aina muiden varjoon.

Nyt kun katson ongelmiani taaksepäin, huomaan erityisesti ajan, kun kokeilin kaikkia keinoja onnistua olemaan enemmän näkyvämpi. Koitin osoittaa pätevyyttä voittamalla muut kokeissa tai ylipäätänsä kaikessa, missä voi kilpailla. Aloin käymään salilla, koska huomasin, että hyvännäköiset ihmiset saivat paljon kavereita. Ja seuraajia Instassa ja Facessa. Ihailin tavallaan heitä itsekin, ja ehkä jälkeenpäin ihannointini liittyi kauneuden sosiaaliseen vetovoimaan. Koska tunsin itseni yksinäiseksi, kuvittelin kurinalaisen harjoittelun ja ruokavalion palkitsevan uusina palkitsevina ihmissuhteina. Tulisin enemmän nähdyksi. Poistaisin ongelman, joka on vienyt hapen, valon ja energian elämästäni.

Kun olin treenannut kuukausia, aloin saamaan palautetta ympäriltäni. Aloin näyttämään entistä kauniimmalta ja haluttavammalta. Seuraajien määrä somessa lisääntyi ja tunsin koko ajan olevan halutumpi. Palaute toimi myös motivaattorina treenaamiselle ja ruokailuille. Harjoittelin ja söin entistä kurinalaisemmin. Yhtäkään treeniä en voinut jättää välistä. Edes sairaana. Tiesin, että kun jaksan treenata minusta pidetään entistä enemmän.

Nyt huomaan rakentaneeni itselleni illuusion siitä, että ihmisen arvo on riippuvainen hänen ominaisuuksistaan. Siitä, miltä näyttää tai kuinka taitava on. Pelottavinta tässä on se, että huomaan siirtäneeni tätä illuusion perinnettä tytölleni. Siksi tunnen nyt syyllisyyttä vanhemmuudesta. Tuntuu, että olen ihan paska äiti. Syyllisyydestä tulikin niin painava taakka, että en jaksanut sitä kantaa. Nyt pelkään eniten, että tyttäreni joutuu käymään saman polun.

Onneksi näen nyt ongelman lähteet selkeämmin ja voin evästää häntä paremmin kasvamaan ihmisenä ja näkemään lopulta tärkeät asiat ajoissa. Jos en mihinkään muuhun kykene, niin voin joka päivä sanoa hänelle, että äiti rakastaa sinua. Sellaisena kuin olet.

Jos sinulla sinulla olisi mahdollisuus kirjoittaa kirje tulevaisuudesta käsin, millaisen toivoisit sen olevan?

T: Lasse

Herättikö ajatuksia? Kommentoi kirjoitusta!