Blogi

Aito kasvu alkaa sydämestä

Opettajaksi kasvamisen kolmiportainen polku

Olen havainnut tällä kolmikymmenvuotisella opettajaurallani kolme selkeää vaihetta:

Menetelmävaihe, oppilaantuntemusvaihe ja itsetuntemusvaihe.

Jokainen vaihe on kestänyt kymmenisen vuotta ja mielenkiinnolla odotan, mitä vaiheita vielä on edessä (koska eläkevaihe ei häämötä edes horisontissa). Joku toinen saattaa edetä vaiheissaan vauhdikkaammin tai ehkä aivan eri järjestyksessä. Sinnikkäänä ihmisenä minulla on ollut tapana yrittää viimeiseen hikipisaraan asti, ja vasta hakattuani päätäni seinään niin kauan, että luu paistaa, havahdun huomaamaan, että tämä ei ehkä enää toimi.

Menetelmävaiheessa olin motivoitunut uusista opetusmenetelmistä ja kasvatusideologioista. Vaihtelin menetelmiä usein ja ahkerasti, ja varsinkin, jos kuulin tai luin jostakin hyväksi havaitusta uutuudesta muualta. Melkein kaikki toimi loistavasti. Ainakin omasta mielestäni. Oppilaista en niin tiedä, koska fokukseni ei ollut heissä vaan menetelmissä. Uusimpia tuulia en uskaltanut olla kokeilematta, koska joku jossakin olisi saattanut luulla, että olen huono opettaja. Olin joskus aivan liekeissä omista koreografioistani oppitunneilla, oppilaista en taaskaan niin muista, koska fokus…you know. Oudosti migreeni ja flunssakierteet vaivasivat, ja olin aivan poikki.

Kymmenen vuoden päästä havahduin koreografiahuuruistani oppilaitten todellisuuteen. Hyvänen aika. Luokkahan oli täynnä aivan erilaisia oppijatyyppejä. Aloin tehdä uusimmista opetusmenetelmistä lennokkeja ja heittelin niitä kuuhun. Keskityin lapsiin ja muovailin itsestäni sellaista opettajaa, millaista katsoin kunkin oppijan tarvitsevan. Onneksi oli tullut joskus keskityttyä menetelmiin, koska niitä pursui nyt taskuista. Erilaisten tarpeiden valtava määrä kuitenkin uuvutti. Oli pakko jäädä vuorotteluvapaalle.

Nyt elän ja opetan tuota itsetuntemusvaihetta. Pakko sanoa, että tämä on vaiheista paras. Menetelmiä on taskussa ja uusia sataa, mutta ne eivät ohjaile minua. Nyt menen oppilaantuntemus edellä itsetuntemuksen opettamia rajoja kuunnellen. Tiedän jo, ettei ihan kaikkeen tarvitse venyä. Jos joku oppilas kenties hyötyisi jostakin menetelmästä, mutta se vaatisi minulta sellaista panosta, jonka tiedän hajottavan tai kuormittavan minua liikaa, jätän väliin. Se nimenomainen oppilaskaan ei lopulta hyödy siitä hienosta menetelmästä, jos opettaja makaa migreenissä kotona ja naapuriluokan opettaja yrittää oman työnsä ohella hypätä huutelemassa jotain ohjeita. Mikään menetelmä kun ei korvaa aidosti läsnä olevaa opettajaa.

En hämmästy, jos seuraavana vuorossa on niskurointivaihe. Leikkaan työstäni kaiken liikaa kuormittavan byrokratian ja keskityn vain siihen, mikä tässä työssä on olennaisinta: lasten opastaminen myötätuntoisiksi ja empaattisiksi, itseään ja erilaisuutta kunnioittaviksi ihmisiksi.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 26.3.2017

Vieraskynäkirjoittaja on Pauliina. Hän on käynyt True Heartsin NLP Practitioner ja NLP Master Practitioner koulutukset ja kokee niiden olleen merkittäviä oivalluksen antajia myös opettaja uralla. 

“Viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa – koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.”

Facebook
Pauliinan blogi

Teksti on aikaisemmin julkaistu Kodin Kuvalehdessä 26.3.2017.

Herättikö ajatuksia? Kommentoi kirjoitusta!