Blogi

Aito kasvu alkaa sydämestä

Tavoitteet ovat tuottavuuden, eivät onnellisuuden mittareita

Niin pitkään kuin muistan valmentaneeni, olen korostanut tavoitteiden merkitystä. Ja kun katson tarkemmin ja selkeämmin ympärilleni, onpa tavoitteiden puolesta puhunut aika moni muukin, niin äänekkäästi, että tavoitteellisuudesta on rakentunut välttämätön rakennusaine menestykselle.

Olen myös itse saanut osani tavoitteista. Ilman tavoitteita en olisi päässyt nykyiseen ammattiini, en suorittanut kahta täyden matkan Ironman –kilpailua, hypännyt benjihyppyä, voittanut kuutta suomenmestaruutta ampumahiihdossa, kiivennyt Afrikan korkeimmalla vuorella Kilimanjarolla, kirjoittanut 15 kirjaa tai saavuttanut isän roolia.

Tavoitteet ovat kuitenkin kaksiteräinen miekka. Kun pääsemme tavoitteeseen, tiedämme, että olemme olleet tuottavia. Vaivannäkömme ja ponnistelumme ovat tuottaneet tulosta, josta seuraa tavoitehumala: itseluottamus vahvistuu ja tavoitteen saavuttaminen tuottaa välittömiä mielihyvän kokemuksia.

Tuottavuus ei suoranaisesti kuitenkaan kerro sitä, olemmeko pitkällä aikavälillä tulleet yhtään onnellisemmaksi tai tyyväisemmäksi tavoitteen saavuttamisen myötä. Katosiko alakuloisuus, negatiiviset ajatukset itsestä, vertailenko vähemmän itseäni muihin, lisääntyikö motivaatio liikuntaa kohtaan? Kun astelen saunan jälkeen peilin eteen, voinko rehellisesti tunnustaa rakastavani jokaista kehon kohtaa? Myös sitä kolmatta ihopoimua leuan alla?

Tavoitteet voivat olla osa onnea. Tai ongelmaa.

Olisiko oleellista havahtua siihen, mitkä ovat henkiset kustannukset tuottavuudesta? Todellinen happotesti voisi olla se, mitä tapahtuu, kun tavoitehumala on ohi kuukauden tai kahden kuukauden päästä. Kulkeeko sama kivireki edelleen perässä ja palasiko kielteiset tunnekokemukset, ajatusmallit ja vanhat tavat. Menetitkö omassa tavoitteellisuudessa osan ystävistä? Kärsikö perhe? Kasaantuiko sisäinen surkeus entistä suuremmaki vuoreksi?

Jos edelliset kymmenen laihdutusyritystä eivät tuottaneet myönteistä tulosta, kannattaako jatkaa pään hakkaamista seinään saman tavoitteen kanssa? Olisiko se seinä sittenkin tällä yhdennellätoista kertaa niin viisas, että se itse avaa pään kohdalle aukon ja säästää minun päätäni?

NEVER GIVE UP!! Näinhän meille on opetettu. Älä luovuta vielä siinä vaiheessa, kun pehmytkudokset otsassa tirskahtelee soluvälinestettä. Jatka vaan. Luovuttajathan ovat heikkoja.

Onnellisuus ei ole sitä, että tulee joksikin (joka on tavoitteellisuuden pyrkimys), vaan on jo jotakin sellaista, missä näkee arvokkuutta ja hyväksyntää.

Seuraavien tavoitteiden kohdalla on hyvä ennakkoon arvioida niiden saavuttamisen kustannuksia. Ja sillä välin kun kustannuslaskelmat ovat kesken, voit keskittyä niihin tekoihin, jotka tuottavat välittömiä myönteisiä kokemuksia.

Lasse

Herättikö ajatuksia? Kommentoi kirjoitusta!